Ensimmäiset kuvaukset haulikoista ovat 1500-luvulta. Siirtyminen oli teknisesti helppo, isoreikäinen lunttulukko arkebuusi ladattiin hauleilla tai jollain romumetallilla ja “haulikko” oli valmis. Tänään haulikko on meilläkin yleisin metsästysase.
Haulikolla tapahtuva metsästys alkoi kehittyä 1600-luvulla, kun maata omistava ylhäistö kehitti sileäpiippuisilla haulikoilla tapahtuvasta metsästyksestä tärkeän sosiaalisen tapahtuman. Kauniit ja kalliit piilukkohaulikot eivät kuitenkaan olleet kovin ihanteellisia metsästyshaulikoita. Piilukko on sen verran hidas toiminnaltaan, että lintu helposti karkaa ampujalta. Asia korjaatnui vasta 1800-luvulla nallilukon ja sittemmin takaa ladattavien patruuna-aseiden myötä. Ensimmäiset patruunat olivat piinallipatruunoita. Näissä nalli on hylsyn sisällä ja ohut tappi tulee hylsyn kannasta ulos, ja siihen hana iskee sytyttäen nallin ja ruudin.
Hanat katosivat jo reilut 100 vuotta sitten
Pian siirryttin turvallisempaan keskisytytysnalliin, suunnilleen 1800-luvun puolivälissä. Aluksi aseet olivat hanallisia. Sisäänrakennetuilla vasaroilla varustetut haulikot ilmestyivät 1870-luvulla ja niistä tuli pääasiallisin asetyyppi 1900-luvulla. Vuosisadan 1800-1900 vaihteessa kaikki haulikoiden perustyypit olivat jo olemassa, yksi ja rinnakkaispiippuisen lisäksi oli kehitetty päälekkäispiippuinen, pumppu- ja puoliautomaattihaulikko. Haulipiippuja oli lisäksi erilaisia yhdistelmäaseita, haulikkorihloissa, drillingeissä ja vierlingeissä. Harvinaisina erikoisuuksina olivat kolmi- ja nelipiippuiset haulikot.
Sata vuotta sitten paremman väen aseet olivat kaksipiippuisia, piiput rinnakkain. Maalaisväestöllä oli yleensä yksipiippuisia haulikoita. Suomessa olivat yleisiä aseseppien vanhoista musketeista muuntamat yksipiippuiset haulikot. Sittemmin näitä muunnosaseita tehtiin poraamalla rihlat pois mm. Bernadista ja Mosin Naganista. Mosin-haulikkoa varten Lapua valmisti sotien jälkeen 12.0×75 messinkihylsyjä. Tämä kaliiperi oli täysin kotimainen kummajainen, mutta ilmeisen sopiva oravan metsästykseen.
Sulkumekanismeista vaihtosupistajiin
Taittuvien haulikoiden tultua käyttöön, suurena ongelmana oli kestävän sulkumenetelmän kehittäminen. Erilaisia, alta, sivuilta, päältä ja piipujen välistä lukittuvia sulkumenetelmiä kehitettiin ja patentoitiin. Sataan vuoteen ei haulikoihin sitten olekkaan merkittäviä parannuksia tullut, lukuunottamatta vaihtosupistajia. Säädettävät supistimet alkavat olla jo historiaa, mutta kierteellä kiinnitettävät vaihtosupistajat alkavat olla nykyään metsästysaseissa vakiotavaraa. Varsinaiset kilpa-aseet valmistetaan kiinteilllä supistuksilla tiettyä kilpalajia varten. Vaihtosupistajia käyttäen “tavalliset” aseenomistajat voivat yhdellä ja samalla aseella metsästää ja harrastaa eri kilpalajeja.
Aikaisemmin metsästyshaulikoissa oli useimmiten puoli- ja täyssuppea piippu. Supistus tarkoittaa sitä, että piipun suulla on loiva kavennuskartio ja pieni suora sen jälkeen. Täyssuppean piipun suuhalkaisija on noin milin pienempi kuin piipun alkuosan. Nykyhaulikoissa on usein viisi erikokoista holkkia täyssuppeasta sylinteriin, jossa taas ei ole ollenkaan supistusta.
Puoliautomaattihaulikot yleistyneet
Haulikkotyypit ovat pysyneet samoina pienin lisämausteinl. Taittuvat yksipiippuiset ovat edelleen ohjelmassa vaikka niiden osuus uusita haulikoista on mitätön. Tikkakoski ja Valmet valmistivat tätä asetyyppiä sotien jälkeen, rinnakkaispiippuiset ovat menettäneet ykköasemansa jo ajat sitten. Nyt rinnakkaispiippuisia aseita käytetään seremoniallisissa fasaanijahdeissa ja aseiden hinnat ovat pienten sarjojen ja korkean laadun takia pääösin melko huimia. Puoliautomaattihaulikoiden suosio kasvaa koko ajan. Varsinkin nuorten metsästäjien keskuudessa. Metsästyslain antama lippaan kahden patruunan rajoitus onneksi hillitsee tulivoimaa. Pumppuhaulikoissa ei ole patruuna rajoitusta, mutta Suomessa ne eivät ole edullisesta hinnastaan huolimatta liialti yleistyneet. Erikoisuuksina löytyy myös pulttilukollisia ja revolveritoimisia haulikoita.
Pumppuhaulikot tulivat Ensimmäisessä maailmansodassa myös USA:n Armeijassa sotilaskäyttöön. Poliisi suosii myös näitä. Poliisitehtäviin on rakennettu myös aseita joissa voi valita tilanteen mukaan joko pumppu- tai puoliautomaatti toiminnan. Esimerkiksi kyynelkaasupatruunat eivät pienen energiansa vuoksi saa puoliautomaattia toimimaan. Sotilaskäyttöön on kokeiltu mm. nuolipatruunoita, joilla saadaan pitempi ja tehokas kantama. Poliisikäyttöön on useita ei-tappavia ammuksia.
Eläviä lintuja, lasipalloja ja savikiekkoja
Haulikkoammunnan harjoittamiseksi keksittiin 1800-luvun lopulla irtipäästettyjä riistaeläimiä, useinmiten lintuja. Kustannusten säästämiseksi siirryttiin höyhenillä täytettyihin lasipalloihin ja sittemmin savikiekkoihin. Nykyään kiekot valmistetaan jauhetusta kalkkikivestä ja sideaineena on jonkin sortin piki.
Kiekkojen ampumisesta kehkeytyi varsinaisia kilpalajeja, joita ammutaan olympialaisissakin. Skeet-ammunnassa on kaksi heitintä ja ampuja siirtyy eri ampumapaikkoihin ampumaan toisesta tai molemmista heittimistä lähteviä kiekkoja. Trap-ammunnassa kiekot lähtevät ampujan etupuolella olevasta heittimestä vaihtelevaan suuntaan poispäin. Suomen metsästäjäliitto on kehittänyt näistä hieman yksinkertaistetut versiot ampumaharjoittelua ja kilpa-ammuntaa varten. Sporting- ja compak-lajeissa ammutaan useista heittimistä eri suuntiin lentäviä kiekkoja. Nämä lajit lienevät parasta harjoitusta metsästystä varten.
Haulimateriaali valittiin alun perin lyijy. Se oli tiheydeltään sopivaa ja pehmeä metalli on helppo muokata, eikä se juurikaan kuluta piippua. Tietenkin kultahaulit olisivat vielä parempia, mutta patruunan hinnaksi tulisi tänä päivänä suuruusluokkaa 1000e kappale. Lyijyn myrkyllisyyden vuoksi markkinoille tuli 1900-luvun alkupuolella korvaavia materiaaleja, varsinkin vesilinnustuksessa. USA:ssa rautahaulit ovat olleet käytössä vesilintujahdissa jo pitkään viranomaisten tiukan valvonnan alla.
Vesilinnustuksessa lyijy kiellettiin 1996
Suomessa vuoden 1993 uusi metsästyslaki kielsi lyijyhaulien käyön vesilinnun metsästyksessä elokuun alussa 1996. Korvaavien haulien saanti takkuili ja niiden laatu oli paikoin kyseenalainen. Rautahaulien sopivuus omaan aseeseen aiheutti paljon kysymyksiä ja monesti patruunoiden hinta kauhistutti. Sittemmin patruunoiden laatu on parantunut merkittävästi, mutta tehokas ampumaetäisyys kevythauleilla on jonkin verran pienempi kuin lyijyllä. Wolframi- ja hevi-shot hauleilla teho riittää, mutta on niillä hintaakin. Eipä tule ammuskeltua turhan päiten “kokeilen jotta osuuko” laukauksia.
Rautahaulit ovat jossainmäärin käytössä myös savikiekkoammunnassa. Joissain maissa ja eräillä ampumaradoilla lyijyhaulit ovat kiellettyjä. Suurissa ampumakeskuksissa laukausten määrät nousevat huomattavasti. Tällöin ruostuvat haulit ovat aiheuttaneet, varsinkin sadesäällä ongelmia ruosteveden valuessa ympäriinsä. Olympiakisoissa ei saa käyttää rautahauleja, ja niiden tulevaisuus näyttää sekavalta.
Piikkinallista keskisytytyspatruunaan
Ensimmäiset haulikon patruunat olivat pin-fire tyyppiä. Suomessa tätä sanotaan piikkinallipatruunaksi. Nallilukkoaseen nalli sijoitettiin hylsyn metallisen peräosan sisään. Seinämän läpi tulee terästappi, joka sytyttää nallin iskurin lyödessä tapin päähän. Haulit suljettiin hylsyn sisään pahvikiekolla, joka kiinnitettiin rullaamalla hylsyn suu kaksin kerroin. Ruudin paineesta huopatulppa työntää haulit piipun läpi. Kaasuvuotoa syntyy hieman tapin ja hylsyn saumassa, mutta leveä iskuri suojelee ampujan silmiä. Aseen lataaminen oli joka tapauksessa huomattavasti kätevämpää kuin suusta ladattavalla haulikolla.
Pian kuitenkin, 1860-luvulla, keksittiin sijoittaa nalli keskelle hylsyn peräpäätä jolloin keskisytytyspatruuna aloitti valtakautensa, joka jatkuu edelleen. Hylsyn runko oli putkekksi liimattua paperia, kuten pinfire-patruunassakin. Kannan sisällä oli lyhyt paperista rullattu holkki, jonka keskelle nalli sijoitettiin. Kantaa piti koossa messinkikuppi, jonka ulkokulmaan prässättiin vekki reunakannaksi. Nykyään messinki on korvattu yleensä sijatulla teräksellä.
Hylsy on tänä päivänä yleisimmin tehty muoviputkesta ja tulppa on korvattu muovisella haulikupilla. Haulikuppi suojelee reunahauleja muokkaantumasta piipussa ja myös lyhentää hauliparven pituutta. Piipusta ulostultuaan haulikuppi avautuu ja jättää haulit lentämään omaan oloonsa. Hylsyn suu on stuukattu kuusi- tai kahdeksan sakaraiseksi. Joissain lataukkissa käytetään edelleen etulappua, koska tällöin hylsyyn saadaan mahtumaan enemmän hauleja. Hylsy voi olla myös valettu yhtenä kappaleena. Näissä on normaali peltivahvike tai kannan vahvikkeena voi olla pelkkä teräsprikka, joka toimii samalla reunakantana. Myös pelkkää muovia on kokeiltu hylsyaineena. Aikanaan pahvia koitettiin korvata sinkkiputkella, samoin hylsyjä on tehty messingistä ja alumiinista.
Haulikokoja joka lähtöön
Skeet haulit ovat pienimpiä käytössä olevia, haulin halkaisija on kaksi millimetriä. Se solvetuu vain pienempien eläinten, kuten rastaiden hävittämiseen. Trap haulit ovat 2,4 mm, ne käyvät jo esimerkiksi kyyhkyjahtiin. Jäniksille tarjotaan 3,0 – 3,5 mm ja niin edelleen eläimen koon mukaan. Metsäkaurista ei kuitenkaan kannata ampua kahdeksan millisillä kuten metsästäjätutkinnon vastauksissa usein virheellisesti tarjotaan. USA:ssa monilla taajasti asutuilla alueilla kivääri on kielletty peuran metsästyksessä, ja tällöin käytetään haulikkoa. Täytteinen, eli haulikon luoti on yleisin. “Buck shot”, peurahauli on myös paljon käytetty vaihtoehto. Peurahaulien halkaisijat ovat 6 – 9.7 millimetriä. Näistä Winchester suosittelee peurajahtiin 000 ja 00 haulikokoja, vastaten 9,1 ja 8,8. Kahden nollan hauleja on Winsun kolmen tuuman paukussa 15 kappaletta.
Täytteisissä on muutama perusmalli. Pyöreä kuula on alkuperäinen lähtökohta ja se on edelleen käytössä. Euroopassa on Original Brenneke ollut jo 1800-luvun lopulla suosiossa, USA:ssa taas 1930-luvulla alkaen Foster slug. Näistä on kehitetty myöhemmin lukemattomia muunnoksia. Sittemmin on jalostettu sabot-slugeja, joista osa on pyrstö-ohjattuja, osa taas vaatii rihlatun piipun.
Haulituotanko alkoi Pispalanharjulla
Suomessa alkoi haulituotanto ensimmäisenä Tampereella, jo vuonna 1856. Aluksi oli puu-, myöhemmin teräsrakenteinen haulitorni, joka edelleen on Pispalanharjulla. Tehtaan toiminta loppui vuonna 1972. Lahdessa oli myös haulitehdas 1906-1909.
Suomessa Vihtavuori aloitti haulikon patruunoiden valmistuksen vuonna 1931. Sotien jälkeen Hj. Jousi Oy Turussa aloitti haulikon hylsyjen valmistuksen. Myös Nalle ja Rixo kantaleimoilla valmistettiin hylstyjä. Kuopiossa toimineet Oy Pyrox Ab:lle valmistettiin hylstyjä. Helsingin Kauklahdessa (nyk. Espoo) toimi vuoteen 1971 asti Kapselo Oy, joka valmisti myös haulikon patruunoita ennen ja jälkeen sotien.
Hylsyjä myytiin runsaasti pelkästään nallitettuina tai puoliladattuina. Ampuja sai itse sijoittaa haluamansa kokoiset haulit ruuditettuun ja välitulpalla suljettuun hylsyyn. Tuontirajoitusten poistuttua halvat ulkomaiset patruunat lopettivat kotimaisen tuotannon Vihtavuorta lukuunottamatta. Alunperin Valtion ruutitehtaan (VRT) Vihtavuoren tehdas valmisti myös nalleja haulikkoon ja luotiaseisiin. Nykyään Vihtavuoren haulikkopatruunat ovat tuontitavaraa.
Tikkakosken yksipiipuinen haulikko H45
Haulikoiden teollinen valmistus alkoi Suomessa heti sotien jälkeen. Tikkakoski teki yksipiipuisen H45 haulikon. Tikka jatkoi muutaman vuoden jälkeen rinnakkaispiippuisella H49 mallilla. Vuonna 1953 tuli tauko aseiden valmistukseen, kunnes 1965 aloitettiin hanallisen haulikkorihlan valmistus. Sittemmin jatkettiin muunmuassa päällekkäispiipuisella M77 haulikolla. Tikkakoskella haulikoiden valmistus loppui vuonna 1989, kun tehtaan kiväärituotanto siirettiin Riihimäelle. Pienimuotoisena Tikkakosken entinen henkilökunta valmisti jonkin aikaa Topical haulikkoa.
Valmet aloitti päällekkäispiippuisen leijona haulikon valmistuksen vuonna 1948. Kaliiperi oli aluksi vain 16, mutta pari vuotta myöhemmin valikoimaan lisättiin myös kaliiperi 12. Malli 212 tuli myyntiin 1970-luvun alussa ja 412 mallisto alkoi voittokulkunsa 1980-luvulla. Valmet valmisti myös yksipiipuista Tapio haulikkoa vuosina 1955-1964.
Valmetin ja Sakon aseosastojen yhdistäminen lopetti haulikoiden valmistuksen Suomessa, tosin 412 konstruktioita valmistettiin vielä Italiassa Tikka 412 ja 512 nimillä. Vuonna 2000 Sako myytiin Berettalle ja isännän ääntä totellen siirryttiin tuomaan maahan Beretta-konsernin haulikoita.