Rusakon metsästys jää monille metsästäjälle kloppivuosien harrastukseksi, jota metsästetään jahtiuran alkutaipaleella ja jonka perään ei varttuneempana vaivauduta. Aivan suotta, sillä rusakko on kiinnostava, runsaslukuinen, kovaa metsästysverotusta kestävä laji ja kaiken lisäksi herkullinen riistaruoka.

Rusakkokanta on suurimmillaan jahtikauden käynnistyessä syyskuun alussa. Harva metsästäjä silloin kuitenkaan suuntaa pitkäkorvajahtiin, vaan sen aika koittaa lumen ja roudan myötä. Ensilumi helpottaa rusakoiden öisten retkien tutkintaa. Lauha alkutalven märän lumen keli on rusakonmetsästäjän vuodenaikaa. Kasvillisuuden lakastuessa kesäajan heinä- ja ruohopitopöytä katoaa rusakkojen ulottuvilta ja rusakon metsästys voidaan voidaan suunnitella peltoalueiden vihertarjonnan perusteella.

 

 

Rusakoiden keidas

Etelä-Pohjanmaan Ilmajoki on peltoriistan ydinalueita koko maassa. Rusakoita riittää. Pistemäinen rusakkotiheys saattaa taajaamien puistossa ja asuinalueilla nousta korkeammaksi, mutta keskimääräinen ja laajemmalle alueelle tasattu rusakkotiheys lienee Ilmajoella maamme korkeimpia. Sen takaavat laajat viljelysaukeat, joiden ojien reunoista, jokivarsista ja peltosarakkeista ei jokaista paju- ja leppäpuskaa ole pois raivattu. Laaja viljelysmaisema on monimuotoinen, suojaisa ja latojen rytmittämä.

Rusakon metsästys on siis tuttua hommaa ilmajokilaisille konkareille. Niilta kannattaa kysyä neuvoa, näin voi säästyä pitkiltä omilta oppivuosilta. Lähdetään siis Ahti Rajasen matkaan runsauden rusakkomaille. Mies tuntee riistansa, sillä hän pyytää lakeuksilta vuodessa keskimäärin 40-50 yksilöä.

 

 

Rusakon metsästys jäljittämällä

Metsästys onnistuu myös ilman koiraa. Rusakon ja metsäjäniksen jälki lienee tuttu jokaiselle metsästäjälle, mutta niiden selvitteleminen on oma lukunsa: olen ollut jänismetsällä innokkaan hirvimiehen kanssa, joka putosi täysin kärryiltä ensimmäisen paluuperän myötä. Hän ei yksinkertaisesti tiennyt tästä jäniksen saalistajilta suojautumisen konstista mitään, vaan luuli jäniksen lähteneen lentoon tai hypänneen oksalle!

Rajanen on toista maata, rusakoiden temput paljastetaan satojen toistojen kokemuksella. Syksyllä ne saattaa maata ruokapöydässään, mutta talvella se muuttuu varovaisemmaksi ja makuu haetaan kauempaa. Kyseessä lienee saalistajilta suojautumisen sopeutuma.

Rajanen aloitaa jäljityksen etsimällä syönnöspaikan, mutta sen enempää hän ei täyteen tampatulla pellolla tutkiskele. Talvella eläin ei ruokapöydässään yleensä makaa, mutta ei siitä kovin kauan koikkelehdikkaan. Syönnöksen löydyttya Rajanen aloittaa makuukamarin päättelyn.

– Yleensä eläin makaa talvella syönnöspellostaan vähintään 500 metrin etäisyydellä. Pellon syöntijälkien setvimisen sijaan yritän päätellä mihin se on suunnannut ja nappaan jäljen kiinni pellon reunamilta. Rusakko matkaa usein ojanpiennarta tai peltotietä pitkin johonkin pellon keskellä olevaan puskaan.

Sitten alkaa rusakon jäljityksen vaikein ja vaativin vaihe, haulikkohollille pääsy. Lumi narskuu, paluuperät hämäävät ja lumessakaahlaaja on pellolla rusakon nähtävissä.

– Eläin saattaa tehdä kolme paluuperää ennen asettumistaan makuulle. Sitten kun paluuperään sisältyy pitempi, noin parin metrin sivuloikka alkaa olla tosi kyseessä. Se saattaa maata haulikkohollilla. Pyytäjä tarvitsee silmät selkäänsäkin, Rajanen korostaa.

Elukka nimittäin saattaa päästää pyytäjän ohitseen ja ponnahtaa liikkeelle vasta sitten. Kolmannen paluujäljen jälkeen pitää pyytäjän pää pyöriä kuin pöllöllä, joskus rusakko karkaa ampumahollin ulkopuolelta. Tällaiseen takaiskuun voidaan varautua mikäli pyytäjiä on useampia. Silloin jäljittäjä kulkee jälkeä pitkin ja pari kaveria “hollailee” etumaastossa karkkojen varalta. Pakeneva rusakko kääntää usein kulkunsa lähimmän ojan varteen, joten etumaaston ojat kannattaa passittaa.

 

 

Ajoporukat

Alkutalvesta rusakot makaavat usein ojanvarsien heinikkoholveissa tai kynnösviiluissa, mutta talven otteen kiristyessä ja lumisyvyyden kasvaessa pötkötyspaikat siirtyvät puskiin ja pensakoihin. Ne tarjoavat paremmin suojaa. Lumirajana puskamakuiden yleistymiseen voidaan pitää 15-20 senttiä. Rusakon metsästys alkaa tällöin tarvita kavereita, sillä tuloksekkain pyyntimuoto on tällöin peltojen ja metsäsarakkeiden pölläyttely muutaman metsästäjän ajoporukalla.

Menetelmä on yksikertainen: pari kaveria ajoketjuun ja pari saarekkeiden/reunametsän toiseen päähän passiin. Ajajia ei saa laiskottaa, vaan heidän pitäisi pyrkiä tunkeutumaan ajoalueiden pahimpiin pusikoihin, jotta rusakot saadaan liikkeelle. Eikä siinä vielä kaikki, sillä tuloksekas ajo vaatii ainakin harvemmalla ajoketjulla mutkittelevaa, kampaavaa ajotapaa, jotta rusakot saadaan liikkeelle. Moni livahtaa silti passien sivuille, tai jopa taakse, joten sivu- ja takapassit ovat tarpeen, jos jahtiporukkaa riittää.

Passien asettelu on tarkkaa puuhaa etenkin rapsakalla talvikelillä, sillä usein eläimet rekisteröivät jo passien siirtymisen paikoilleen. Passituksen tulisi tapahtua mahdollisimman äänettömasti. Sivuille ja taakse kimpoilevan rusakot kertovat, että ne ovat aistineet passin jo ennen ajon alkua, eivätkä suostu etenemään siihen suuntaan ajoketjunkaan edessä. Ajossa karanneiden rusakoiden perään ei kannata heti kiirehtiä. Rusakko jää yleensä makuulle noin tunnin sisällä karkotuksestaan.

 

Märän lumen jumittaja

Rusakon sitkeys pysyä makuulla nollakelillä on hämmästyttävää, joskus pitkäkorva pitää suorastaan potkaista liikkeelle. Rusakon metsästys on tällöin otollista, sillä pakkaskeleillä rusakot saattavat karkottua useinkin ampumahollin ulkopuolelta.

Erityisen sitkeitä jumittajia elukat ovat ensilumien aikaan ja nollakelillä. Oma hämmentävä muistoni rusakon hermojen kestävyydestä märällä lumella on Lapuanjoen varresta.

Olimme kuuden metsästäjän porukalla karhaamassa rusakoita marraskuisessa jokirannassa. Edellisenä päivänä oli satanut talven ensilumi ja lämpömittari oli lämpöisen puolella. Vesi tippui pajunoksista ja kuuset tarjosivat vuolaan, kylmänharmaan suihkun pusikossa rämpiville ajomiehille. Vuorottelimme ajossa ja passissa. Marssin vuorostani joen rantaan pajupuskan viereen passiin.

Tuolloin tuli oltua vielä niin puolikriminaali, jotta poltin tupakkiakin. Ja olimpa vielä niin harkitsematonkin (kyllä, nyt kadun sitäkin), että heitin tyhjän askin viereeni pajupuskaan. Se tippui oksalta oksalle, kunnes putosi – rusakon päälle. Silloin lähdettiin. Laukaus viivästyi, koska säikähdin viereeni aineellistunutta vasikan kokoista rusakkoa, mutta ampumatkan rajoille eläin kellistyi. Se oli seurannut poltteluani noin kahden metrin päässä vartin verran. Tällä kertaa tupakointi vaaransi rusakon terveyden!

 

Pohjalainen erikoisuus – ojarusakointi

Syntyperäinen pohjalainenkin saattaa hämmentyä rusakkopaljouden edessä. Itse olen kotoisin Etelä-Pohjanmaan laitamilta. Kuortaneelta ja muutettuani Ilmajoen peltoriistaparatiisiin koki rusakkojahtikäsitykseni mullistuksen. Laajat peltoaukeat elättivät aivan toisenlaista rusakkokantaa kuin entisen kotikuntani pienimmät peltolohkot. Töitä tekemällä pieni ajoporukka saattoi Kuortaneelta saada muutaman eläimen päivässä, mutta ilmajoen rusakkojahdissa saattavat joskus panoksetkin loppua…

Laajat peltoaukeat ja Ilmajoella vielä monin paikoin säilyneet avo-ojat antavat mahdollisuuden harvinaisempaan pyyntimuotoon, ojarusakointiin. Pyyntimuodon edellytykset ovat parhaimmillaan alkutalvesta, kun lunta on vasta nimeksi ja kuloheinät rehottavat vielä avo-ojien reunoilla.

jahdin käsikirjoitus on yksinkertainen: kävele avo-ojan varsia pitkin ja ammu edeltäsi karkaavia rusakoita. Ne piileskelevät heinäholveissaan ja päästävät pyytäjän usein lähelle ennen karkkoamistaan. Paras keli on alkutalven nollakeli, jolloin lumie ei vielä pahemmin haittaa tramppaamista eikä narsku saappaiden alla. Rusakkotiheys on alkutalven korkealla ja kelit takaavat yllätystaktiikan onnistumisen. Parhaan ojan nelisatametriselle kellistyi kerran kolme pitkäkorvaa.

Ojarusakoinnissa (ja muutenkin kun kyseessä on rusakon metsästys) on pidettävä korostuneesti huolta ampumamatkasta, sillä eläimet karkkovat yleensä poispäin ja ampumamatka on silloin pysyttävä lyhyenä. Rusakon paksu talvikarva tukahduttaa takaapäin ammutun haulisuihkun tehon nopeasti ja 25 metriä alkaa olla jo maksimi matka. Ilmiön voi havaita rusakkoa peratessa: karva kiertyy ikäänkuin “puneelle” haulin ympärille ja uppoama jää hyvin matalaksi. Haulit löytyvät nippanappa nahan alta. Puhtailla sivulaukauksilla elukka kellistyy kauempaakin. Muista myös valita oikea haulikoko.

 

Muita rusakon metsästys pyyntitaktiikoita.

Eläimen pyyntiin riittää konsteja ja jokainen innostunut voi kehittää pyyntimuodoista tai niiden yhdistelmästä omankaltaistaan “taidetta”. Rusakon kyttäs talvisilta pelloilta tai muilta ravintokohteilta on mielenkiintoinen pyyntimuoto, jossa pääsee näkemään monenlaisia talvisia tarinoita. Ampuminen onnistuu hankiaikaan niin kiväärillä kuin haulikolla.

Monet ovat erikoistuneet kyttäykseen säilörehuaumojen liepeiltä. Rusakot saapuvat tähän tuoksahtavaan ruokapöytään tassut tömisten yleensä heti hämärän laskeuduttua. Yövalvomisia ei siis tarvita.

Kelin ollessa sopiva saattaa eläin joskus jumittaa puhdasoppiseen kanakoiraseisontaankin. Tilanne on ainakin lumiaikaan jännittävä erikoisuutensa vuoksi ja koiran on osattava naulita rusakko talvikelillä todella tiukasti paikalleen.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *